Virhemarginaali

En löydä oikeita sanoja kaiken kertomiseen ja sanojen etsiminen veisi liikaa aikaa. Puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, mutta tänään en löydä edes nimiä. Sanat piiloutuvat enkä uskalla uida sanamerta enää syvemmälle, sillä sinne voi hukkua. Enkä osaa kalastaa. Millainen on hyvä syötti sanoille? Matojako pitäisi käyttää? Tarttuvatko sanat syöttiin? Vai tarvitaanko sitten näitä kaikkia tunteita jotka vellovat eivätkä halua tulla ulos. Käskevät vain siihen pieneen mustaan laatikkoon, jossa on turvallista. Pimeää, hiljaista ja turvallista. Seinien läpi näkee kaiken sumeana ja kaikki värit vääristyvät. Värejä, joille kukaan ei ole keksinyt nimeä.

Sanameren arvoikkain lause, jonka olen onnistunut onkimaan? En tiedä enkä välitä tietää. Ehkä jokin niistä järjettömistä lauseista jotka eivät tarkoita mitään. Ja silti ne kuvaavat kaiken niin täydellisesti. Sillä minua ketuttaa olla mehujää.

Meidänlaistemme ei täytyisi piiloutua
katsoa ikkunan lävitse pimeyttä
siellä siintää kuu enkä tahdo enää

Koira katsoo pitkälle eikä näe silti Kyttyrää. Odottaa milloin se viimein tapahtuisi, barbienukke hajoaisi palasiksi muovia eikä Kaislaa enää olisi. Olisi vain suunnaton hiljaisuus eikä ketään jakamassa sitä.

Anteeksi, tänään en tahdo olla minä. Tahdon olla se joka makaa vieressäsi ja jonka olkapäätä suutelet varoen, liikoja puhumatta. Makaat vain vieressä pimeässä ja annat kaiken olla. Hiljennät kun näet että on sen aika. Etkä anna kiihdyttää kuten nyt.

On niin helppoo hautautua tyhjiin kasvoihin
Stop-merkin kohdalla kiihdyttää lujemmin
- Apulanta

Haluaisin sinut istumaan toiselle puolelle pöytää, jotta voisit sanoa jälleen “sama dla siebie jesteś tym, kim ja dla ciebie chciałem być”. Koska se on liian totta ja me tiedämme sen. Mutta koska olen minä, kiellän sen.
Mutta sinä et tule istumaan toiselle puolelle pöytää, sillä istut aivan muualla, jossain siellä missä enkelit juovat itsensä humalaan.
Ja silti istut pääni sisällä ja muistutat että se on meidän laulumme. Aina ja ikuisesti. Aamen.
Vaikka kumpikaan ei tiennyt onko Jumalaa olemassa. Aamen silti.

Tahdon kaikesta huolimatta olla maailman upein kissa. Se kuulostaa minulta omalla kieromielisellä tavallaan. Kissa, joka putoaa aina tassuilleen, vaikka sattuu. Sattuu niin että on vaikea hengittää, eikä sanoja tule. Kuolevat ennen kuin ehdin kirjoittaa, katoavat juuri kun olen tarttumassa kiinni.
Ja tahtoisin uskaltaa syvemmälle sanamereen.

Ja kaiken jälkeen, minulla ei ole kädessäni kuin oma tarinani. Ala-asteella opettaja haukkui aina käsialaani epäselväksi, mutta minulla oli kiire kirjoittaa eikä pohtia tuleeko a-kirjaimelle häntä vaiko ei.
Tahdoin kirjoittaa tarinat pois päästäni, sillä muuten ne kalvavat.

Tuhat ja yksi tarinaa, muttei sanoja. Ei tarpeeksi kirjaimia kertomaan niitä.

Vielä joskus teen niinkuin huvittaa
ja niitä kaduttaa
- Maija Vilkkumaa

Syyllisyys siitä että olen tässä. Pitäisi olla muualla. Kertoa mitä tapahtui ja miksi. On tuntuma että täytyisi olla muualla. Tekemässä jotain tärkeämpää.

Tärkeysjärjestys?
Olen olemassa. Tärkeää vaiko ei? Kertoa, minä olen tässä. Kaunistella vaiko ei?
Ei. Kaunistelu on niille jotka eivät tahdo kertoa totuutta.
En edes tietä millainen on se totuus joka kuuluu minulle. Tahtoisin tietää, mutta sekin karkaa aina kun kurotan ottamaan siitä kiinni. Totuus on se että päiväkodissa esitin aina Neitsyt Mariaa tai enkeliä joulukuvaelmissa. Esikoulussa olin aika nätti Neitsyt Maria. Paljon parempi kuin se tyttö jonka sitä olisi pitänyt esittää. Onko se totuus vaiko vain minun totuuteni?

Onko jokaisella kuitenkin oma totuutensa? Onko tässä maailmassa miljardeja totuuksia ja minun on vain yksi.
Minun totuuteni on se, että taivas on ruskea, siellä ei ole tähtiä. Olen mustassa laatikossa enkä uskalla tulla pois. Kirjoitan runoja kun en löydä tarpeeksi sanoja. Kirjoitan proosaa kun sanat vievät mukanaan. En kirjoita mitään jos en uskalla sukeltaa sanamereen.
Toisinaan en uskalla edes kahlata.
Totuus on se etten ole kissa joka putoaa tassuilleen. Olen kissa joka putoaa tassuilleen, mutta jokaisesta putoamisesta päätyy alemmas ja alemmas ja lopulta karvatkin tippuvat naarmuista.
Ja on karvaton kissa verestävine viiltohaavoineen.

Alhaalta on pitkä matka ylös enkä tahdo kiivetä koska pelkään putoavani.

Ja sanameri tuntu hiekkapaperilta ihoa vasten. Tiedän sen paremmin kuin kukaan muu minä. Se on totuus. Minun totuuteni.

Tiedän olevani sekaisin enkä oleta että kukaan pääsee pääni sisään. Paitsi sinä, joka jo istut siellä ja huudat ääneen: “Now is as bad of time as any “.

Ja muistathan, minä lupasin.

1

0

  

Vihtori syö vaahtokarkkeja. Tai, söi heti kun minä söin niitä. Hienoa.
Nykyään sen nimi on Vohveli tai Saatananpalvoja. Älkää kysykö. Yhtenä yönä vain rassasi kovasti.
+ se näyttää laamalta sammakkoperspektiivistä kun katsoo. Terveisin hän, joka katseli kuinka koira istuu sängyn reunalla ja yrittää tuijottamalla saada omistajansa nousemaan sängystä.
++ olin huono koiranomistaja ja annoin sen odottaa vielä puolitoista tuntia, vaikka se oli ollut jo aivan liian kauan ilman ulkoilua.
+++ se on jyrsinyt mun sukkaan kivat reiät…

Ajattelin vain kertoa että ottaa päähän olla minä, joten leikitään että ollaan vampyyreja, jooko?
+ itse ainakin leikin pari päivää sitten…

+ tein lasagnea
++ se oli hyvää
+++ olisiko sittenkin vain pitänyt tyytyä vanhaan ulkoasuun?
++++ mutta kaipaan kesäisiä värejä kun edes oikeanlaisia pinkki-valkoisia verhoja ei löydy.

1

0

  

Vaikka tekisin mitä, tuntuu ettei tästä tule mitään. On niin helvetin helppoa esittää ihmisille että uskoo itsekin asioiden järjestyvän. Jostain syystä mun odotetaan olevan vahva. Se kissa joka putoaa aina tassuilleen lopulta.
Mulle sanottiin että kunnon yöunet, säännöllinen ruokailu ja liikunta auttaisi, mutta iltaisin kaikki rysähtää päälle entistä pahempana ettei saa nukuttua.
Taaskin huomasin valehtelevani että hartioita särki. Viime yönä mietin aivan liikaa sitä oonko ottanut liian paljon vastuuta, pärjäänkö ja riitänkö. Tulen vaan aina tulokseen etten riitä.

Ehkä mä jonakin päivänä nauran näille fiiliksille.

Kerroin A:lle että oon ajatellut sitä tatuointia ja kerroin mitä tahtoisin, se sanoi ettei se kannata. Sellaisen painaminen omaan ihoon kuulostaa pelottavalta. Mutta toisaalta, vaikka näistä asioita selvittäisiin, se lause kuuluu viimeiseen seitsemään vuoteen. Ja mä tahdon vanhana muistaa mitä mä olen ajatellut joskus.
Vuosi sitten luulin olevani valmis lukemaan yläasteaikaiset päiväkirjat. Nyt musta tuntuu että on ihan hyvä että Turkuun meno ym peruuntui silloin, koska en mä olisi ollut valmis.
Olisin vaan pyöritellyt kaikkea sitä paskaa.

Mä en ole valmis kohtaamaan sitä mitä ajattelin silloin. Tekee jo tarpeeksi pahaa lukea runoja ja muita tekstejä joita kirjoittelin vuonna 2007. On inhottavaa huomata miten idiootti ja samalla… säälittävän eksynyt oli. Mitä kaikkea teki vain jotta saisi hyväksynnän ja kuuluisi joukkoon.

Jotkut ihmiset sanoo että mulla ei ole tarve miellyttää muita ja osaan ajatella järjellä. Toimia sen mukaan.
Kyllä mä miellytän, koko ajan. Mä yritän näyttää muiden silmissä fiksulta ja valita sanani niin että mut hyväksytään. Ja jos mä ajattelisin järjellä, mä olisin tällä hetkellä jotain aivan muuta kuin mitä nyt olen.
Mulla olisi ammatti ja ehkä jopa työpaikka. Ehkä seurustelukumppani.

Mä haluan olla vahva ja näyttää että mä pärjään. Mä tahtoisin kuulua niihin jotka menestyy ja saavuttaa jotain, mutta… Toisaalta mä en lopulta kuitenkaan tiedä mikä on mulle tärkeää. Joskus kaikki tuntuu niin selkeältä, mutta sitten kaikelta putoaa pohja ja tulee olo etten mä riitä kuitenkaan. En riitä koska olen minä.

Näin viime yönä/aamuna paperikissaunta jälleen. Mä en tiedä miksi se on jotenkin niin karmiva. Ehkä se vaan on jotain mun alitajunnan juttuja. Kissa kuvaa mua itseäni, koska olen viimeiset (kohtapuolin) kahdeksan vuotta ollut kissa. Mutta kun yritän miettiä sitä unta, kaikki palaset hajoaa johonkin. Kuten se paperikissakin kynsii itsensä hengiltä.

Mä heräsin siihen ajatukseen että miten paperista voi tulla verta. Mutta oikeasti, tavallaan kai voikin. Ainakin kun mietin kirjettä itselleni vuonna 2008. Jos paperi voisi vuotaa, se vuotaisi.

Musta tuntuu että kevään 2009 jälkeen kun lopetin EH:n luona ja muutin tänne, kaikki on tullut monimutkaisemmaksi enkä osaa puhua kellekään. Tosin en tiedä osaisinko enää näin kolmen vuoden jälkeen puhua edes EH:lle.

Tuntuu etten osaa/halua/uskalla puhua kellekään enkä löydä sanoja. Ihmiset tahtoo sanoja.
Mä muistan vieläkin miten ensimmäisen kerran löysin oikeat sanat ja sain lausuttua ne ääneen. Siitäkin on jo… kuus vuotta. Ja viime aikoina oon vaan mennyt takapakkia, tai musta tuntuu siltä.

Jotenkin vaan ihmiset onnistuu murskaamaan mun itseluottamusta ja omantunnonarvoa. Kaikki saa mut vaan tuntemaan etten mä riitä. Joskus uskon ettei ihmiset tajua mitä ne sanoo. Mutta jotenkin kaikki jää kummittelemaan.
Mä haluaisin täyttää ne kaikki odotukset, mutta en pysty. Ja sitten käy näin. Istun taas tähän aikaan illasta parkumasta sitä etten tiedä miten saada itsensä toimimaan tahtomallaan tavalla.

Mä haluan toimia oikein ja kuten muutkin, mutta mä en vaan pysty siihen. Miksi?

0

0

  

Aina toisinaan on tuntunut että pitikö nyt ottaa tää piski kun se on niin hankala ja ois vaan ollut helpompaa odottaa ja kerätä rahaa siihen mopsipentuun jonka halusin.
Mutta oikeasti kun miettii miten vähän aikaa tässä on kulunut ja miten paljon kaikki on edistynyt.

Kun Vihtori tuli mun luo se veti aivan jumalattomasti, se haukku joka ainoaa vastaantulijaa, se ei antanut puhdistaa tassujaan ulkoa tullessa, se ei kuunnellut ollenkaan ja muutenkin meinasi välillä tulla itku kun se oli niin mahdoton. Ja oikeasti en voi uskoa että siitä on vaan kuukausi ja yksi viikko.

Vetämistä ei saa loppumaan vaikka mitä tekisi, mutta parempaan suuntaan se on mennyt. Jopa tavallisten valjaiden kanssa. Toisinaan herran korvatkin ovat päällä ulkona. Joka ainutta vastaantulijaa se ei hauku, ellei sitten tulla nurkan takaa tai olla liian lähellä. Mukuloita se ei siedä edes kadun toisella puolella. Muutaman kerran vastaantulija on saanut häntä silittääkin.
Tassujen puhdistaminen sujuu lähes ongelmitta. Tosin huonot päivät ovat asia erikseen.
Jos mä jätän hänet JG:n kanssa koirapuistoon, hän jää kattomaan mun perääni, mutta tulee kuitenkin JG:n kanssa hyvin toimeen.

Ainut ongelma on haukkuminen jota herra on nyt alkanut harrastamaan yksin jäädessään sekä edelleen se rähiseminen muille koirille. Vaikka on hän muutaman kerran koirapuistossa kaveerannut toisten koirienkin kanssa melko nätisti.

Ruoan varastamisesta sitä en syytä koska itsepähän olen ollut ääliö.

Vaikka on niitä päiviä kun tekisi mieli vaan heittää koko piski seinään ja luovuttaa, niin toisaalta se osaa olla niin ihana hauva-vauva. Etenkin kun se iltaisin/öisin tulee mun kainalooni jotta mä silitän häntä samalla kun luen kirjaa. Tai kun hän nukkuu mun jaloissa.
Jopa silloin kun hän valtaa sängyn niin hän osaa olla ihana.

Vaikka joskus tuntuu että oisin päässyt helpommalla jos en olisi koko jättirottaa ottanut niin toisaalta en ehkä siltikään vaihtaisi mitään pois.

0

0

  

Mä haluaisin uskoa pärjääväni ja osaavani. Haluaisin uskoa että kaikki menee jotenkin ja… Suurimman osan ajasta tuntuu etten mä vaan riitä. En vaan käsitä miksi muut ihmiset oppii, menee töihin ja pärjää siellä. Musta tuntuu etten mä ole oppinut paljon mitään viimeisen kolmen vuoden aikana. En mitään hyödyllistä.
Ja loppujen lopuksi en edes tiedä mikä on hyödyllistä. Mitkä on ne taidot millä pärjää. Musta vaan tuntuu etten mä omista yhtäkään sellaista taitoa.

Puolvuotta on mennyt täysin hukkaan, yllätys sinäänsä. Mä en tiedä mitä järkeä on lähteä opiskelemaan, jos mokaa kuitenkin. Jos ei kiinnosta.
Mä en kuitenkaan ole yhtään sen rohkeampi tai parempi kuin ennenkään. Ei tällainen tyyppi vaan saa töitä, kaikki sen tietää. Aika usein sitä saa uskoteltua itselleen että kyllä tää tästä, mutta jotenkin nyt tuntuu just siltä että ei tää tästä muutu.
Mulla ei ole motivaatiota edes yrittää, koska kaikki mitä yritän menee jollakin tavalla päin helvettiä.

Jos en jaksa edes puolta vuotta… En tiedä.
Kaikki vaan jauhaa että pitäisi löytää se oma juttu. Musta vaan tuntuu että mulla ei ole sellaista. Ei oo sellaista missä voisin olla oikeasti hyvä tai mikä mua kiinnostaisi. Kirjoittaminenkin… loppujen lopuksi tuntuu ettei mulla ole oikeasti mitään sanottavaa, kunhan vain kirjoitan koska on vain tarve tehdä itsestä jotenkin tärkeä ja vakuutella itselleen että tuntee, ajattelee, tekee jotain.
Että on jollain tasolla edes jotakin.
Ja sellainen vakuuttelu on perseestä.

Eikö olisi vain helpompaa myöntää että mä en ole mitään, musta ei tule mitään eikä tää miksikään muutu, koska olen minä.

0

0